Aurinko kun päätti retken,

siskoistaan jäi jälkeen hetken

päivänsäde viimeinen.

Hämärä jo mailleen hiipi,

päivänsäde kultasiipi

aikoi juuri lentää eestä sen,



Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;

se juuri oli noussut luolastaan.

Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi

milloinkaan elää päällä maan.



He katselivat toisiansa

menninkäinen rinnassansa

tunsi kuumaa leiskuntaa.

Sanoi: "Poltat silmiäni,

mutten ole eläissäni

nähnyt mitään yhtä ihanaa!



Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa

on pimeässä helppo vaeltaa.

Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien

ja sinut armaakseni vien!"



Mut säde vastas: "Peikko kulta,

pimeys vie hengen multa,

enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä,

ellen kohta valoon lennä

niin en hetkeäkään elää saa!"



Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin

kun menninkäinen yksin tallustaa,

hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on 

ja toinen yötä rakastaa.