[No nyt lähtee..]



Elämäni kevät, kuin sulaa hulluutta

kuljen aamutaivaan alla.

Silmät sokeina, jalat rakoilla ja

sydän hakkaa kahtasataa.



Oli pakko - vaihdoin suuntaa.

Palaan polkuni jälkiä, nyt on kiire.

Päivä nousee sittenkin...

Nyt tiedän mitä sanoa!



Mieleni maisemassa ainoat maamerkit

ovat jättämäni syvät arvet!

Juoksen ja koetan suunnata kotiin

mutta kuljen ristiin, eksynyt poika!



Sulavat tunteet jäätyvät jälleen,

pahoja sanoja ja askel painaa!

Mustavalkoiseen maailmaan 

tahdon kuitenkin palata ja huutaa!



VIHAAN SINUA IHMINEN!

JÄLJITIN SEN, JÄLJITIN SEN

KADONNEEN LAUSEEN!



VIHAAN SINUA IHMINEN!

KADONNEET KOLME SANAA!

OLIKIN JO AIKA VAIHTAA SUUNTAA!



VIHAAN SINUA IHMINEN!

EI MINULTA MITÄÄN PUUTU

NÄILLÄ MENNÄÄN,

EI MIKÄÄN MUUTU!



VIHAAN SINUA IHMINEN!

KADONNEET KOLME SANAA,

EN AIO ENÄÄ VAIHTAA SUUNTAA!



Takalukossa on ovi,

kynnys on ylitetty viimeistä kertaa

Menneen talven lumia kaikki,

hiljaa haihtuneet taivaan tuuliin.

Päivä kääntyy ehtoon puoleen,

minä käännyn selin ja isken tulta;

koska jalkoja vieläkin paleltaa - mutta ei kauaa!



Ei askeltakaan! (ei sanoja!)

En löydä enää tarvetta (karata!)

Jos totuus ei pala tulessakaan,

oli paluuni oikein ja puhe turha