Usko häipyi kävelylle, nousi junaan lähtevään,

Toivo kiskoi takin ylle, nyt jo nauhoo kenkiään.

Teemme muistojemme työtä, murheelliset sylikkäin,

pelko painaa pitkää yötä kaikki on kuin jälkeenpäin.



Usko lähti, sulki uksen, vielä nyrkkiänsä pui,

hukkas itseluottamuksen, lähti pakoon, pelastui.

Toivo turhautui ja lähti, levitellen käsiään,

hän on näytelmämme tähti näytteleekin mielellään.



Kuin vanhat narkkarit, toisiemme piikiteltävinä,

kylmässä kylppärissä, rakkaus ja minä.



Ihminen, hän kattaa pöytää, hankki muistoesineen,

aina etsii, usein löytää, aiheen liinaan ryppyiseen.

Hukkaa tahdon, hukkaa pyyteen, liioittelee linjojaan,

sortuu sorminäppäryyteen pitää pöytäpuheitaan.



Kuin vanhat narkkarit, so-siaalihuollon elättinä, 

me syömme toisiamme, rakkaus ja minä.



Kuin vanhat narkkarit, kasvihuoneen linnunpelättinä,

turhaakin turhemmat, rakkaus ja minä.





						     



						     Thanks to sankaripoju