Minne paha haudattiin

Sorahtaa laulu ja pakenee täältä, sen itkun kuulen

viiman meren aavain sanoiks muuttaneen.

Kirkot, temppelit sille rakensin,

petin, kärsin, valhein itseltäni suojelin.



Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa

korvaten herkkyyttä voimalla, tahdolla.



Hiljaisuutta kieleksi luulin, 

kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. 

Etsin suuntaa suunnatonta,

ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin:



Minne paha haudattiin,

sinne minut haudatkaa.



Alä mene - nyt kun se tuntuu

pahemmalta - kuin kuolla kesken

painajaisen - jossa ei oo

mitään hyvää - tehnyt kellekään.



Nyt taivas hehkuu tulta hautoen, vesi raskas loiskii 

syvänteiden päällä pronssinen.

Ilma tuoksuin syksyn aavistaa,

pääskyn lento muistaa talven tuulet paeten:



Elämän henkäyksen takana aukeaa

loputon pelko; se laulajaa ajaa.