ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa 

voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa 

ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa 



"Maailmoiden tuhoaja, elävien jumala 

taivaankannen kannattaja, vuori kultainen 

ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois 

jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa" 



Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä 

jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen: 

Ensimmänen muisto kovin vaisu, kovin hämärä 

on sydämessä piilotettu salaisuuden ovi, 

toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa rakeinen 

on kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa, 

kolmas muisto, luvuista ja numeroista, kaavoista, 

neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie. 

Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava 

kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut. 

Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi 

valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää: 



Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen jonka 

esi-äidit maasta kantoi uuden taivaan alle, 

minä muistan liitot, sodat, matkat 

uudet sopimukset, minä muistan 

itseni vain niin kuin muistaa painajaisen. 



Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen 

ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen tuonelaan 

kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille 

ja rauniolla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa 

ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu, 

puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain. 

Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa, 

hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien. 

Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni, 

elämä sen kudos, olin siinä lankana 

turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni 

uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja.