Tie viettää kohti merta, 

Päällystämätön, kurainen 

Pystysuora kalliolaiva seilaa 

Mastot natisten 

Jäykkään tuuleen, jäätyneeseen, 

Kivisilmä tähyää 

Paha leijuu vetten yllä, 

Rakastelee itseään 



Pieni piru muurin seinää vasten itkee itkuaan 

Näkymätön aurinko on sammunut kai apeuttaan 



Ei tästä maailmasta, rakkaani 

Ei me olla tästä maailmasta 

Ei tästä maailmasta, rakkaani 

Ei me olla tästä maailmasta 



Kello seisoo paikallaan 

Hampaat rattaissa naristen 

Rantaliejuun kuollut lintu 

Siipi päätä suojaten 

Odottaa ja odottaa 

Hetken joskus vaihtuvan 

Ja kivilaivan murenevan 

Tuulen karjuntaan 



Patsas puiston pimennossa katsoo tyhjää astiaa 

Altaan jonka pohjan rikkoi vihan paino vimmassaan 



Ei tästä maailmasta, rakkaani 

Ei me olla tästä maailmasta 

Ei tästä maailmasta, rakkaani 

Ei me olla tästä maailmasta 





"Dialektiikassa on pohjimmiltaan kyse siitä, 

että jokaisen lauseen voidaan katsoa sisältävän 

oman negaationsa. Paradoksin luonteeseen 

puolestaan olennaisesti kuuluu, että se 

pirullisella tavalla käy aivan ajattelematta 

järkeen. 

Itse istun muurin harjalla ainoassa mahdottomassa 

maailmassa, katson tähtien verkkaista Grand 

Prixiä. Tiedän putoavani todennäköisyyksien kentän läpi 

ymmärtämättä paralleeliaksioomaa koskaan."