M&T: Reino Helismaa
Aurinko kun päätti retken,
Siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
Päivänsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen,
Kun mennikäisen pienen näki vastaan tulevan,
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
Milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa,
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
Mut en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa,
On pimeässä helppo taivaltaa.
Jää kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien,
Ja sinut armaakseni vien!"
Säde vastas: "Pekko kulta,
Pimeys vie hengen multa,
Enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
Ellen kohta valoon lennä, niin en hetkeäkään elää saa".
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
Kun menninkäinen yksin tallustaa
Hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on,
Ja toinen yötä rakastaa.