Äkkiä kun herään on aamu,

vaikkei mikään ole ennallaan.

Tunnit seuraa toisiaan,

kasvot tuntuu vierailta,

kumma kun on sisälläkin säiden armoilla.



Toin maahan sielua kun lähdit,

ei siinä paljon kertomista.

Liput roikkuu märkinä,

olen aina väärässä,

yllättävän pitkä tämä keskikatu on.



Ei tullut paratiisi, vaikka meille siitä puhuttiin.

Ei ollut siellä taivas, vaikka vielä äsken luulin niin.



Havahtuu patsaat elon puistoissa,

harhailee aamuun jaloin kivisin.

Seppeleitä kuihtuneita,

ääniä ajan kuilusta,

kaiverrukset jalustoista ilmaan pakenee.



Nousevat vielä siivilleen hohtaen suuret laivat,

kantavat meidät murheiden laaksoista tähtiin, kauas!