En kanna kaunaa enkä kaipaa tänne koskaan
Kun äiti kuolee, lähden viimein kaupunkiin.
En muista niitä, jotka nyt mua hieroo paskaan
Kun laitan silmät kiinni, nousen taivaisiin.
Ne huutaa raivoissaan, ei, mies ei toimi noin.
Kauneus kai loukkaa niitä, minkä sille voin.
Ja ruumistani täällä vaikka pilkataan
Sieluuni koskea ei voi milloinkaan.

Vaatteeni, joille irvaillen ihmiset nauraa
Ja höyhenpuuhka, jota nyt niin halveksitaan.
Tarvitsee siellä vielä lisää kimaltavaa,
Tai muuten hukun massaan monenkirjavaan.
Eivätkä ruuhkaan juutu perheautot vain
Vaan linja-autot, limusiinit rinnakkain.
Joskus voin mennä vuorille vain katsomaan
Alhaalla illoin hehkuvaa maisemaa.

En niele tuskaa vaan shampanjaa virtanaan
Verhoudun paljetteihin päästä varpaisiin.
Minä tunnen kaikki ja tietenkin minut tunnetaan.
Valokeila aina osuu tähden askeliin.
Ei pilkkaa suut, ei nouse sormi yksikään.
En enää pelkää, etten ketään löydäkään.
Ja linnun lailla kerran nousen korkeimpaan
Ruumiini vanki koskaan en ollutkaan.