Kun pauhasi Stalinin urku, suunnalta Viipurin, 

niin alkoi se kotien purku, se vieläkin suuri on surku.

He puhuivat outoa kieltä, he ihmiset Vimpelin,

äiti on kertonut tuijottain kuin oven pieltä.



Katkerat vieläkin muistot on evakkotieltä,       

Pohjanmaalt, ei löytänyt sieltä, nuoruuttaan, milloinkaan.

Sai lähteä otteeseen kahteen, rannalta Laatokan, 

ja partaalle sen ranta-ahteen, hän muistoissa käy Impilahteen.



Juankoskella katseltiin pitkään, ryssiä Karjalan, 

hymähti äiti, no tuskinpa sie tykkäisitkään.

Vuosiin ei kelvanneet ruuat ei kielet ei mitkään, 

usot sie, ei tiä enkelitkään, minne vie, mierontie.



Kun vuosia viiskytäkaksi, sodasta mennyt on,

pääsee hän Laatokan rannoille matkailijaksi.

Kodin on touhuilut turmelleet lahoavaksi, 

neuvoston hän lyö matalaksi, valtion, uskonnon.





						     



						     Thanks to sankaripoju@gmail.com