huomiseksi luvattiin myrskyä, minä valvoin koko matkan

istuin ylhäällä ja mietin mitä siellä tekisin

aamuseitsemän, ei minään vuonna

ei viikonpäivänä, ei missään kuussa

vilja mätänee pelloille kun on ajateltava tekojaan

linnut mustina varjoina nousevat syksytaivaalle

ja vuoteessa on ruumis, se on vielä lämmin

mutta kuinka monta vuotta, kuinka monta kuukautta



yöllä kuulen kellojen soivan

tässä tyhjässä talossa

näen unta suuresta parantajasta

toivon sinun nukkuvan



sinä kesytät kylpyhuoneessa neljä mustaa lintua

ne on avuttomia, rumia, paholaisen petoja

kaikki tämä kuolema menee tekojemme edelle

kirjoittaa uudemman runouden, lausuu ääneti viimeiset sanat

ja vaikka on kevät, tuuli repii silmut puista

nauraa koivukujalla rakastetun äänellä

"olit ainoa johon luotin niin että saatoin pettyä"

nyt pidätän tätä itkua kunnes siihen tukehdun



ja maa on kevyt käydä, lumivalkoinen